Toisen lapsen kaipuu

Olin raskaana. 

Olin raskaana ja pahoinvoiva ja umpiväsynyt ja tissini paisuivat yli äyräidensä ja hajut kuvottivat. Olin kolme viikkoa sairaslomalla huonon vointini vuoksi. Olin raskaana kunnes menin niskaturvotusultraan 13. raskausviikolla. 

”Täällä ei nyt ole ihan se tilanne mitä odotettiin”, sanoi kätilö. 

Kohtu oli näytöllä musta ja tyhjä. Yhdessä laidassa kyyhötti jokin pieni ja liikkumaton. 

Sikiön varhainen kuolema, luin diagnoosin kuukausia myöhemmin Omakannasta. Ei keskenmeno vaan kuolema. Meidän toinen lapsemme ei koskaan tullut meidän luo. Meidän toinen lapsemme pakotettiin hyytyminä ja kramppeina minusta ulos. Minä kannoin kuusi viikkoa tietämättäni kuollutta pientä sisälläni, voin niin huonosti että piti jäädä sairaslomalle. Kroppani piti kiinni kuolleesta pienestä ja oli niin raskaana kuin vain voi. 

Opin aimo liudan uusia pelkoja. En edes tajunnut, kuinka paljon halusin toista lasta, ennen kuin menetin sen. En tiennyt kuinka katkeria katkeruuden tunteita voin kokea. Samaan aikaan minun menetykseni kanssa miehen veli ja vaimonsa alkoivat odottaa kuudetta lastaan. Kuudetta! Enkä minä pystynyt pitämään elossa edes toistani! Paras ystäväni teki positiivisen raskaustestin pari viikkoa ennen minua. Kävi niskaturvotusultrassa pari viikkoa ennen minua. Laittoi minulle viestin kun odotin aulassa ultrausaikaani, ”kohta näet teidän pienen”. Meillä oli lasketuissa ajoissa kahden viikon ero. Hänen raskautensa jatkuu, hänellä on iso maha jossa hikkailee pieni poika, hän leipoo nimiäisiä varten kakkuja pakastimeen. Minun kohtuni on tyhjä. Minun toinen lapseni meni kramppeina ja hyytyminä vessanpönttöön. 

”Täytyy sitten joulupukilta toivoa sitä pikkusiskoa”, sanoo Pikkuässä. Pieni ei ehkä edes tiedä mitä toivoo, ei tiennyt siitä että pikkusisarus oli jo tuloillaan, mutta kaipaa silti sellaista kovasti. 

Niin kaipaan minäkin. 

En ole kyennyt kirjoittamaan tästä mitään. Keskeytynyt keskenmeno havaittiin syyskuun alussa 2016. Nyt eletään tammikuuta 2017. Kohtuni on edelleen tyhjä, luulisin. 

Kesti kuukausikaupalla tyhjennyksen jälkeen ennen kuin raskaushormoni poistui kehostani ja kierto palautui. Yritimme raskautta heti uudelleen. Ei tulosta. Itketti kun vuoto alkoi, itketti niin paljon että piti vetää auto valtatien sivuun ja ulvoa ääneen. Oli ovulaatiotikkuja ja kalenterin kyttäämistä. Tuli seuraava kierto. Epänormaali. Olevinaan ovulaatio oikeilla päivillä, ei kuitenkaan, sitten oudot oireet ja ovulaatio vasta joskus pitkälti yli kahdenkymmenen kiertopäivän. Taas pitkät kaksi viikkoa odotusta ja itku kun vuoto tuli. Vaihtui vuosi. 

Kuinka helvetin pitkiä voivat odotuspäivät olla. Ensin odottaa sitä että raskaustesti näyttää negatiivista. Sitten odottaa että ovulaatiotikku näyttää positiivista. Sitten odottaa että raskaustesti olisi positiivinen. Ja kun se ei ole, eikä ole varmistustestikään, alkaa odottaa vuotoa alkavaksi, ja sitten vuotoa loppuvaksi, ja taas viivoja tikkuihin. Menee viikkoja ja viikkoja ja kuukaudet vaihtuu ja kaipuu raskauteen ja vauvaan on niin kova että ei voi edes katsoa vauvanvaateosastoon päin, kipu tuntuu fyysisenä koko kehossa. Eikä enää uskalla pissiä mihinkään tikkuun kun pelkää niin paljon negatiivista tulosta. 

Meillä olisi kohta jo laskettu aika, helvetti soikoon!! Mutta kohtuni on ja pysyy tyhjänä. 

Oops we did it again

Edellisestä blogimerkinnästä on kulunut vaatimattomasti puolitoista vuotta aikaa. Miksi lakkasin kirjoittamasta? Ehkä siksi, kun vatsassani kasvaneesta pavusta tulikin ihan oikea ihminen eikä tuntunut enää luontevalta kirjoittaa hänestä. Itsessäni ei oikeastaan ollut mitään raportoitavaa, kun raskaudesta ja imetyksestä loppuviimein selvittiin.

Vai selvittiinkö? Yksi syy kirjoittamisen lopettamiseen oli varmasti myös siinä, että sairastuin. Tai olin kai ollut sairas koko ajan synnytyksestä lähtien, mutta masennus otti totaalisen ylivallan kesällä 2015 ja kävin aika syvällä kuopassa. Se koetteli ihan kaikki elämän osa-alueet ja sieltä on pikkuhiljaa kiivetty ylöspäin. Olen joutunut miettimään, mikä ja kuka oikeasti olen ja millaisia asioita haluan elämältäni. Mitä haluan tehdä työkseni ja missä ja kenen kanssa haluan asua ja elää. Kaikenlaista.

Miksi sitten nyt taas kirjoitan?

On käynyt niin että kroppani kasvattaa taas pientä papua, josta toivottavasti tulee aikanaan ihan oikea ihminen, pikkusisarus Pikkuässälle.

Lyhyt tilannekatsaus:

- mies on sama, koti on sama, Pikkuässä on 2,5-vuotias, hyvin harkitseva, "rauhallinen", huonouninen, esiuhmaikäinen ihmistaimi.
- en ole enää yrittäjä vaan työtön opiskelija. Pienten harharetkien kautta toteutin yhden unelmani ja lähdin aikuisopiskelemaan ratsastuksenohjaajaksi. Tarkoitus on valmistua joulukuussa -16 eli ei olisi enää paljoa jäljellä. Koulutus on vuoden mittainen täydennyskoulutus, päivät ovat pitkiä (lue: helposti 12-14 h useamman kerran viikossa) ja raskaita, olen supermotivoitunut mutta nyt tilastani johtuen myös todella kovilla niin henkisesti kuin fyysisestikin.
- ruokakuntaan kuuluu ihmisten lisäksi edelleen kaksi koiraa, kissoja ja hevosia. Hevosten lukumäärä on supistunut yhteen omaan ja yhteen seurahevoseen. Nyt kesällä oli pari ylimääräistä laiduntajaa. Lisäksi meillä on viisi kanaa sekä kukko.
- se olennaisin: olen raskaana.

On varmaankin jotain rv 8 tai 9, juuri sitä aikaa kun mietin, miksi helkkarissa tähän piti taas ryhtyä. Kuvottaa ja väsyttää niin ettei eteensä näe. Tissit ovat taas matkalla sinne kohti H-kuppia, särkevät ja ovat tiellä. Koitan olla toiveikas sillä Pikkuässästä tämä kammovaihe meni ohi 12. viikon kohdalla. Toivon samaa kaavaa nytkin. Toistaiseksi tämä raskaus on ollut edellisen kopio.

Häijystä olosta huolimatta tämä raskaus on toivottu, suunniteltu ja hiukan kalenteriakin katsoen aikaansaatu. En minä tästä olosta niin nauti, mutta sisaruus on suuri rikkaus elämässä ja halusimme sen suoda Pikkuässälle. Ja ehkä mekin haluamme vielä olla vanhempia pienelle vauvalle.


PS. Jos satut eksymään tänne blogiin nyt niin ei mitään onnentoivotoksia facebookissa tms., tämä ei ole vielä millään muotoa julkista tietoa.

Äiti töissä ja muita mutinoita

Äiti lähti töihin. 

On menty ylämäki alamäki ylämäki alamäki sellaisella tempolla ettei meinaa pää kestää mukana. Olin hetken aikaa työtön, sellaisen ajan ettei te-toimisto ehtinyt saada valmiiksi päätöstään voisinko mahdollisesti saada työttömyyskorvausta. Sitten sain loppukevääksi töitä. Minä joka olen aina sanonut etten pidä lapsista enkä osaa niiden kanssa olla, aloitin koulunkäyntiavustajan työt alakoulussa. Ja tykkään ihan älyttömästi! 

Eikä lainkaan pidä vähätellä sen merkitystä, että nyt minulla on työyhteisö johon kuulun. Aikuisia työkavereita. Minun palkkani juoksee vaikka sairastutaan tai joku muuttaa tai tulee joku muuttuja X jota en osaa ennustaa. Minä en ole koko ajan vastuussa. Se on niin huojentava tunne etten vielä ehkä edes tajua sen suuruutta. No, tässä voisi analysoida maailman tappiin saakka sitä miltä yrittäjästä tuntuu kun onkin palkansaaja, mutta en lähde nyt sille tielle. Sanon vain että olen huojentunut ja toistaiseksi kovin iloinen tästä. 

Teen vain 20 tuntia viikossa, neljänä päivänä. Ne päivät ovat läpsystä vaihto -tyyppisiä päiviä, mies hoitaa Pikkuässää minun työpäiväni ajan ja kun minä tulen, mies lähtee omiin töihinsä. Tiukassa paikassa hälytetään mammaa ja mummoa apuun. Pidemmän päälle kuluttavaa, mutta näillä mennään nyt tämä kevät.

Huippua on myös se, että nyt minulla on päivisin keskustelukumppaneita joiden sanavarastossa on enemmän kuin yksi sana. Tässä on nyt menty kohta kolme kuukautta yhdellä sanalla ja alkaa olla hieman kuluttavaa keskustella kun toinen sanoo aina vaan KISSA. Lamppu on kissa, hevonen on kissa, nappi on kissa, koira on kissa, kissa on kissa, äiti on kissa ja isi on kissa. Ai mutta osaahan Pikkuässä sanoa myös mam-mam. Se tarkoittaa että on hyvää. Se mitä ikinä suussa onkaan. Joskus pikkukivi, joskus jotain ihan oikeasti syötävää.

Vapautin ipanan ehkä isoimmalle hiekkalaatikolle ikinä. Meno oli sen verran virkeää että ostoslistalle tuli kurapöksyt. 

Äitinä olen viime aikoina pohtinut syntyjä syviä, kuten: 

- miksi makaroni makaronina on mam-mam, mutta makaroni makaronilaatikossa syljetään kauhunsekaisella märinällä ulos suusta, 

- miksi perunamuusi ja uunilohi / muusi ja makkarakastike / pinaattiletut / täytä-tähän-vapaavalintainen-ruokalaji on lounaalla mam-mam mutta päivällisellä syljetään kauhunsekaisella märinällä ulos suusta, 

- miksi kakka tulee aina välittömästi sen jälkeen kun on vaihdettu puhdas vaippa, 

- kuinka paljon munakokkelia yksivuotias voi syödä ennen kuin halkeaa, 

- miksi lapseni osaa hyräillä ja hytkytellä Liv-kanavan mainostunnarin, 

- tottuuko siihen koskaan että oma vauva tulee kävellen vastaan huushollissa, 

- miksi kaupassa voi kirmata hyllyväleissä sovituskengät jalassa, mutta kotona samat kengät aiheuttaa parkuhalvaantumisen kylppärin lattialle,

ja

- voiko lapsi kasvaa ja kehittyä normaaliksi jos sen ruokavalio koostuu lähinnä raejuustosta, kananmunasta, puurosta ja appelsiinista?

(no siellä nyt oli se ihan oikea kissa, ja sen kohtaaminen aiheuttaa niin ison riemun ettei suusta tule edes sitä kissaa vaan... no, kuuntele itse videolta!)

Täs on ollut kaikenlaista

Kävi niin että lapseni rupesi kävelemään, 1 vuoden ja 1 kuukauden iässä. Vaapottava epävarmuus ja voitonriemuinen hymy. Mihin meni vauva, mistä tuli tämä pikkuihminen.

Ja kävi niin että lakkasin olemasta yrittäjä, nyt en enää tiedä mikä olen, en tiedä kelpaanko edes työttömäksi. On suunta hukassa ja on monta huonoa päivää, on takki ja tili aivan tyhjä ja kroppa ja mieli loppu, ja sitten jostain alta paistaa pieni pilkahdus suurta keveyttä. Ehkä löytyy vielä uusi suunta, toivon niin. Ja realisti minussa sanoo että tarttis löytyä aika nopiaan, asuntovelka ja eteerinen ajelehtiminen ja suunnanhaku ei ole toimiva kombo.

Jos on paljon huonoa niin on paljon hyvääkin, sellaista yllättävää pyyteetöntä hyvää joka vetää hiljaiseksi ja nöyräksi: eilen postilaatikossa odotti paketti.

Ihminen jota en ole koskaan tavannut, jonka kanssa en ole koskaan puhunut. Johon ainoa kontaktini on tämän blogin kautta syntynyt tuttuus ja melkein samanikäiset lapset. Hän oli ommellut Pikkuässälle mekon, selvittänyt osoitteeni ja lähettänyt mekon meille, käsinkirjoitetun saatekirjeen kera.

Lahjan antaja tunnistanee kättensä jäljen (ja tarkkailee postiaan loppuviikon!). Ei ole sanoja joilla tarpeeksi kiittäisin, olen omassa henkisessä kuopassani tästä eleestä sanoinkuvaamattoman kiitollinen ja onnellinen.

Yksvee

Yksivuotissyntymäpäivä oli. Kahvit on vielä tarjoilematta, niiden vuoro on ensi viikonloppuna, mutta Pikkuässä on nyt vuoden.

Ajattelin kirjoittaa syntymäpäivänä jotain mahtipontista, vajota muistelmiin, päivitellä sitä miten aika on kulunut.

Vaan en osannut.

Edeltävän päivän katselin kelloa. Tähän aikaan vuosi sitten oltiin saavuttu sairaalaan. Tähän aikaan tippui ne verenpaineet. Tähän aikaan sain kipupiikin ja tähän aikaan odotin epiduraalia (kaksi tuntia, huom, kak-si-tun-ti-a!). Sitten tuli ilta. Pikkuässä nukkui levottomasti, heräili, kitisi. Menin itsekin sänkyyn yhdentoista maissa ja otin rauhattoman lapsen viereeni. Siinä me maattiin, kainalokkain, vuoden vanhat äiti ja lapsi. Nuuhkin pienen ohimoita joista vauvanhaju on jo hälvennyt. Ajattelin yötä vuosi sitten, sitä yötä jolloin synnytin tämän pienen ihmisen, sitä yönä jolloin minusta tuli äiti. Ja siihen nukahdin, vauvani unituhinaan.

Syntymäpäivän aamuna syötiin miehen kanssa aamupalaa keittiössä. Kaksin. Pikkuässä konttasi KSSAa hokien olohuoneeseen ja leikki siellä yksinään, luki kirjojaan ja teki pikkusilppua ja kurkotteli sohvalle. Tuntui kummalliselta, että oli vain vuosi siitä, kun se oli aivan uusi, vieras pelottava kääryle. Nytkö se jo meidät jättää?

Vauhtiraita

Sopeutumista

Olen rutiineja rakastava ihminen. Hermostun jos tulee tunne etten hallitse. Olen näillä näppäimillä ollut vuoden ajan äiti, ja jos jotain olen oppinut, niin sopeutumaan. En ihan nikottelematta, mutta tuollainen alle metrinen kaveri ei neuvottele. Sillä on oma rytminsä (rytmittömyytensä), ja me aikuiset sitten vain hippaloidaan mukana. Muokataan kaikki muu niin että lapsen olisi hyvä. Se on aikamoinen muutos se, eikä sitä todellakaan tajua ennen kuin saa lapsen.

Nyt tuntuu ihan älyttömältä kun miettii, millaista oli ennen Pikkuässää. Mitä ihmettä me tehtiin? Töitä. Mutta töitä tehdään nytkin, ihan niitä samoja kuin ennenkin. Eläinlauma on melko lailla sama, ne hoidetaan siinä missä ennenkin. No okei, harrastaminen on se mistä tingitään. Ennen lasta mies laittoi kellon soimaan kuudelta ja lähti lenkille, ja tuli lenkiltä minulle kaveriksi aamutalliin puoli kahdeksan. Nyt nukkuminen on pyhä - jos yö sujuu ilman mystistä yökakkaa tai muuta veuhtomista, on nukuttava niin kauan kuin suinkin. Ja minäkin olen hinannut herätyskelloni hätävarasoiton vartilla eteenpäin, jos vaikka kävisi tuuri ja saisikin nukkua... Usein ei käy.

Minäkin harrastin enemmän ennen lasta. Saatoin mennä iltapäivällä ratsastamaan. Nyt yritän hoitaa työni ja vapaa-aikani iltapäivään mennessä, koska sitten mies lähtee töihin ja jään ipanan kanssa kaksin. Ei siinä paljon ratsastella tai pidetä tunteja. Toivon, että tämä muuttuu sitten kun Pikkuässä oppii kävelemään ja pystyy keksimään joitain ulkoleikkejä itsekseen. Ehkä sitten voisin kuvitella ratsastavani ja katsovani samalla pihalla hyörivän ipanan perään. Ehkä. Ehkä elän haavemaailmassa mutta älkää ampuko alas ihan vielä.

Uusin sopeutumispaukku tuli muutama viikko sitten. Pikkuässä jätti kolmannet päiväunet pois. Ne kolmannet, puolen tunnin minitirsat siellä puoli kuuden maissa, olivat minulle "ehdottoman tärkeät", koska otin niiden aikana hevoset sisälle. Vähitellen kävi niin, että lykin vaunuja kauemmin kuin mitä Pikkuässä nukahdettuaan nukkui, ja lopulta se ei suostunut enää nukahtamaan. Vaan hevoset on silti otettava sisään. Stressasin tästä aikani. Mitä minä nyt teen? No, sopeudun. Nyt vaatetan Pikkuässän, istutan sen vaunuihin, jemmaan taskuihin maissinaksuja tai näkkileipää, menen talliin, talutan ehkä jonkun kiltin hepan sisään samalla lykkien vaunuja toisella kädellä. Eläväisemmät yksilöt täytyy hakea ilman vaunuja, joten sitten on vain pakko jättää Pikkuässä talliin, riisua sen tumput, antaa maissinaksu, ehkä avata radio, ja pistää juoksuksi. Toisinaan sydäntä riipii kun lapsi itkee kärryissään ja mietin, tuleeko sille nyt joku varhaislapsuuden hylkäämistrauma kun se joutuu olemaan joitain minuutteja yksin tallissa minua odottamassa. Tiedän että on äitejä jotka eivät ikinä suostuisi tekemään näin. Minulla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja.

Pysyvää on vain muutos.
Siinä on syvä viisaus. Muutos ei tunnu aina mukavalta, mutta olen löytänyt itsestäni uusia ulottuvuuksia kun olen koittanut sompailla tässä työn ja lapsenhoidon ristiaallokossa. Pystyn tinkimään aika paljosta sellaisesta, mistä ajattelin ennen lasta etten ikinä tingi. Olen myös huomannut, miten paljon ehtii pienessä ajassa kun oikein laittaa hösseliksi. Hallitsen välillä ihan mahdottomilta tuntuvia kokonaisuuksia enkä hämäänny kovin helpolla. Vaikka ei sillä, välillä leikittelen ajatuksella jos asuisikin kaupungissa kerrostalossa ilman lemmikkejä ja olisi ihan vaan kokonaan kotona lasta hoitamassa, eikä yrittäisi yrittää siinä sivussa. Lähtisi muskareihin ja systeemeihin kepoisasti vaunutellen ja ajelisi julkisilla kulkuvälineillä tapaamaan kavereita. Kauppa olisi alakerrassa, sen kun nappaisi lapsen kainaloon ja kävisi. Erityisen syvästi tätä mietin eräänä marraskuisena iltana, kun oli mustaa ja pimeää niin kuin vain haja-asutusalueella voi olla, ja tuli vettä vaakana ja minä vedin kokosadepuvun niskaani, kumisaappaat jalkaani ja lähdin otsalampun valossa lykkäämään vaunuja liukkaalle pihatielle, koska pienhenkilö oli uniansa vailla ja hevoset haettavana. Ajattelin, ettei tässä ole järjen hiventä. Eikä ollutkaan. Mutta onko missään? Onneksi ihminen on sopeutuvainen.

Kodin siivoustyöt kera (liki) yksivuotiaan

Ensiksi pari kylmää faktaa.

Kompromissi on tärkeä sana. Et voi saada kaikkea kerralla. Joku jää aina kesken tai tulee tehdyksi hutiloiden. Ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin et todellakaan tiedä, missä ipana on ja mitä tekemässä. Jos se huutaa, tiedät ainakin missä se on. Jos se huutaa lujaa, se on joko pahasti vahingoittunut tai ei ylety johonkin tahtomaansa objektiin (joka yleensä on laitettu ihan syystä sen ulottumattomiin). Jos se on ihan hipihiljaa, menisin jo katsomaan. Yleensä silloin se tekee pahojaan, kuten repii kirjaston kirjaa tai sovittelee kuolaisia sormiaan pistorasiaan.

Keskeytyksiä tulee. Pantattu kakka ilmiintyy yleensä juuri silloin kun olet saanut parhaan siivousdraivin päälle. Jos käy huono tuuri, on kakka mallia vaihda ipanan kaikki vaatteet ja pese hoitopöytä sekä itsesi. Jos käy hyvä tuuri, kakka on vain sellainen jonka ravistelu vaipasta pönttöön harmittaa siitä syystä, että ne kirotut pökäleet ei ikinä tipu suoralla lentoradalla veteen vaan ottavat osumaa pöntön kaikkiin mahdollisiin laitoihin, mistä syystä allaolevan kotityölistan kohta "vessanpesu" tuntuu turhaan tehdyltä.

Päätä etukäteen, mihin aiot reagoida. Kun ipana tunkee crocsin kantapäätä suuhunsa, sille voi sanoa "kultapieni älä laita kenkää suuhun", mutta imuria ei silti kannata laskea käsistään, koska seuraava vaihtoehto on että ipana tulee niin lähelle ettei imurointi enää onnistu.

Huonostinukkuvan lapsukaisen päiväuniaikaa EI käytetä siivoamiseen. Jos saat päivässä 40 min omaa aikaa, keitä kahvit, ota lehti, istu sohvalla, näpelöi läppäriä ilman ylimääräisiä liimanäppejä. Korostan, ÄLÄ siivoa silloin.

Sotku ja syypää

Tässä muutamia peruskotitöitä ja kuinka ne sujuvat 11++ kuukautta vanhan apurin kanssa:

- ruuanlaitto. Iisipiisi, jos kymmenkiloinen puntti lahkeessa ei haittaa. Liikkumista se vähän haittaa. Paras käyttää housuja joiden vyötärökuminauha on vielä voimissaan. Sukkahousuissa on iso nipistysriski. Joka toinen lauseesi on irrotapa kulta hetkeksi äitin lahkeesta. Tähän osastoon kuuluu myös soseuttaminen, survominen, käsin tiskaaminen, pilkkominen ja toisinaan myös oma ruokailu.

- tiskikoneen tyhjentäminen. Näin se sujuu: avaa luukku. Ipana konttaa riemukirkuen apuun. Nosta aterinkori pois ipanan ulottuvilta, siinä on puukkoja ja veitsiä ja muita vaarallisia kohteita. Anna ipanan kamppailla pikkulautasten ja kulhojen kanssa. Lado astiat kaappiin. Ota vastaan loppuraivo kun suljet luukun.

- vessanpesu. Sujuu yleensä kevyellä harhautuksella. "Tiputa" maahan pesusieni, shampoopullo tai kylpylämpömittari. Pese pönttö. Sulje kansi! Korostan, sulje se heti.

- pyykkien viikkaaminen tai ripustaminen. No problem, jos ei haittaa tehdä kaikkia työvaiheita n. kolmesti. Yleensä pikkuapuri viihtyy pyykkitelineen alla ja vetelee narulta alas kaiken mihin ylettyy. Ja koska se osaa jo seistä varsin vakuuttavasti huojumatta, sehän ylettyy. Toisella kädellä se vetää vessapaperia telineestä. Onneksi ipana on vielä niin kiltti, että yleensä ojentaa lattialle kiskomansa vaatekappaleet pyytämättä takaisin. Pysy laskuissa: ipana ei vielä erottele, mikä vaate oli likapyykissä ja mikä oli menossa puhtaana kaappiin. Saatat erehdyksessä roikuttaa narulla isännän likaisia kalsareita.

- pyyhintä. Älä erehdy luulemaan että tämä tarkoittaisi koriste-esineiden harrasta hinkkaamista silkkiliinalla. Ei. Pyyhintä tarkoittaa sitä että huitaiset äkkiä kaikista lähmäisimmät kohdat, ne jotka näyttävät siltä että alkavat seuraavaksi tuottaa karvaista kasvustoa. Vähän voit pyyhkiä myös telkkariruutua jotta pienet sormenjäljet ei samenna tekstityskenttää. Ruokapöydän puhdistus vaatii yleensä kaaputuslastan ja pienen raivon, jotta kaiken pöytään, sen alapintaan, jalkoihin ja syöttötuolin aivan kaikkiin osiin pinttyneen ruuanjämän saa irti. Pyyhintä suoritetaan yleensä työntäen vuorojaloin karjuvaa ipanaa kauemmas.

- lelujen kerääminen. Mahdoton tehtävä, kun ipanan lempiharrastus on levittää koko lelulaatikkonsa pitkin huushollia. Paras kerätä supernopeasti, kuusi lelua kerralla, koska toistaiseksi ipana osaa heittää vain yhden tai hyvällä tuurilla kaksi lelua kerralla pois laatikosta.

- imurointi. Tämä oli niin helppoa silloin kun ipana oli 4 kk. Laittoi sitterin vyöt kiinni, avasi telkkarista Australian Master Chef ja antoi Electroluxin laulaa juuri niin kauan kuin oli tarvis. Kurkkasi välillä kulman takaa ja huusi kukkuu. Toista on nyt! Imurointi on mallia pika. Se tarkoittaa pääväyliin keskittymistä ja sellaista työskentelynopeutta, että hitaampi energiansäästölamppu ei ehdi syttyä täyteen loistoonsa kun huone on jo valmis. Se tarkoittaa myös sitä, että imuriin vedetään kaikki kissaa pienempi, mukaanlukien porkkanaraaste ja kaikki alle metriset wc-paperisoirot (kts. kohta pyykkien viikkaaminen tai ripustaminen). Yritetään vältellä pieniä sukkia, pipoja ja tumppuja. Oman lisämausteensa tuovat tätä pikavauhtia etenevää imuroitsijaa villisti pakenevat kissat ja koirat. Hien kuuluu nousta pintaan. Ipanan osalta imurointi on aika helppo nakki, yleensä ipana keskittyy levittelemään niitä leluja jotka juuri keräsit pois imurin alta, tai sitten se hipelöi imurin johtoa tai föönaa tukkaansa lämpimässä vastatuulessa aivan imurin takana. Riskitekijänä imurointiin liittyy imurin keskimääräistä kovempi käyntiääni: et ihan kuule, mitä ipana touhuaa. Riskinottokykyä tarvitaan - mennäkö vielä ulkoeteinen vai käydäkö katsomassa missä ipana? Onnea on että ipana on oppinut laskeutumaan itse huushollin kaksi porrasaskelmaa, asiallisesti takapuoli edellä, joten enää ei tarvitse koko ajan pelätä sydän kurkussa, että se on taittanut niskansa siirtyessään paikasta a paikkaan b.

- lattianpesu. Sula mahdottomuus, väittäisin. Ainakin jos jotain voi päätellä siitä intohimosta, millä ipana läiskyttää vettä koirien ja kissojen vesikupeissa, sekä omassa täyttyvässä kylpyammeessaan. Läiskyttämiseen kuuluu olennaisena osana omien kastuneiden sormien imeskely. Toisaalta, eikös Tolu ole jonkinsortin luonnontuote...? En tiedä. Tämä kohta testataan nyt.

Työn iloa, kanssamutsit!